Olen eksynyt elämän myrskyihin,
vaipunut hukuttaviin tyrskyihin.
Olen salamoinut tuskaani,
vaikeroinut kipuani.
Kärsimystäni karjunut olen,
tehnyt monen sydämeen
ikävän loven.
Olen taistellut myrskynä
myrskyä vastaan,
itseltäni itseä paennut.
Olen pimeydessä
pimeyttäni pakoillut,
varjoani karkuun juossut.
Olen taistellut ja uupunut,
vihdoin luovuttanut,
antautunut.
Päätin mennä sateeseen,
levittää kädet sivuille,
antaa myrskytä,
salamoida,
mikään voima ei ole
mun ulkopuolella.
Päätin myrskyä rakastaa,
pimeyden varjot
rakkaudella kohdata.
Kallionkielekkeellä huudan:
”antaa tulla vaan,
en ole tullut periksiantamaan.”
Kaatosateessa itkenyt
valtameren verran,
puhdistunut, tyhjentynyt
miljoonien vuosien verran.
Palannut aina vaan uudestaan,
kalliolle kärsimyksen kohtaamaan.
Kunnes eräänä päivänä
myrsky on ohi, kyyneleet loppui ja rauha vihdoin oli tosi.
Olin kulkenut pitkän matkan tähän,
aurinko pilkisti pilven takaa vähän.
Se kallioni lämmitti säteillään,
kävin siihen selälleen lepäämään,
ja tiesin, että vihdoin taistelu oli ohi,
rakkaus ja rauha oli nyt minun koti.
-Piritta